Lasten maailmassa
Varhaiskasvatuksessa työskentelevänä saan seurata lasten maailmaa läheltä. Päiviin mahtuu ilon ja onnistumisen hetkiä, mutta myös riitoja, pettymyksiä ja sovittelua. Lapsilla on taito sanoa asiat suoraan.
Varhaiskasvatuksessa työskentelevänä saan seurata lasten maailmaa läheltä. Päiviin mahtuu ilon ja onnistumisen hetkiä, mutta myös riitoja, pettymyksiä ja sovittelua. Lapsilla on taito sanoa asiat suoraan. Joskus sanat satuttavat, mutta yhtä usein riidan jälkeen leikki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Anteeksipyyntö ja anteeksiantamus tulevat luonnollisesti ja mikäli lapsella itsellä ei ole tarvittavia valmiuksia asian selvittämiseen, on meidän aikuisten tehtävä auttaa lasta.
Me aikuiset olemme usein toisenlaisia. Olemme oppineet perustelemaan omia tekemisiämme ja huomaamaan herkästi toisten virheitä. On paljon helpompaa nähdä, missä toinen olisi voinut toimia paremmin, kuin kysyä itseltään sama kysymys. Tämän huomaan toisinaan myös omassa elämässäni. Kiireessä sortuu toisinaan selittämään asioita parhain päin, niin itselle kuin toisille. Kiireen keskellä tulen usein kärsimättömäksi, kärsimättömyyteni muuttuu väsymykseksi, väsymys välinpitämättömyydeksi, välinpitämättömyys kiireeksi ja lopulta jää vain ylpeys sekä vahva mielipide. Joskus huomaan puolustavani itseäni silloinkin, kun oikeampi ratkaisu olisi myöntää olleeni väärässä.
Lasten kanssa työskennellessä omaa toimintaansa joutuu arvioimaan päivittäin. Olinko läsnä, kun joku olisi tarvinnut minua? Kuuntelinko aidosti? Oliko ääneni lempeä myös kiireen keskellä? Lapset eivät odota täydellistä aikuista, mutta he tarvitsevat aikuisen, joka uskaltaa sanoa myös: Anteeksi, nyt toimin väärin. Ehkä juuri siinä on yksi tärkeimmistä kasvatuksen tehtävistä näyttää esimerkkiä siitä, että keskeneräisyys kuuluu elämään.
Ensi sunnuntain evankeliumissa Jeesus kehottaa katsomaan ensin omaan sydämeen ennen kuin kiinnitämme huomiota toisen ihmisen puutteisiin. Hänen sanansa eivät ole kutsu etsiä itsestämme virheitä, vaan kutsu rehellisyyteen. Kun tunnistamme oman keskeneräisyytemme, opimme katsomaan myös muita lempeämmin.
Kristinuskon ytimessä on ajatus armosta. Se tarkoittaa sitä, ettei ihmisen arvo riipu siitä, onnistuuko hän aina oikein. Jumala tuntee meidät sellaisina kuin olemme, vahvuuksinemme, heikkouksinemme, erehdyksinemme ja rakastaa silti. Juuri siksi omaa sydäntään uskaltaa tutkia. Kaikkea ei tarvitse selittää pois, mutta kaikkea ei tarvitse myöskään kantaa yksin.
Lapset muistuttavat minua usein siitä, mikä elämässä on tärkeää. He eivät jää pitkäksi aikaa laskemaan toistensa virheitä, vaan haluavat päästä takaisin leikkiin. Me aikuiset voisimme oppia heiltä paljon. Joskus suurin viisaus löytyy siitä, että uskaltaa pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja aloittaa uudelleen.
Ehkä tämän sunnuntain sanoma onkin lopulta hyvin yksinkertainen. Kun pysähdyn tutkimaan omaa sydäntäni, huomaan tarvitsevani samaa armoa, jota toivon myös muille. Ja kun olen saanut itse kokea anteeksiantoa, minun on helpompi välittää sitä eteenpäin kotona, työssä ja jokaisessa kohtaamisessa.
Kirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaassa 15.8.2026.
