Pääkirjoitus: Luopuminen – haikeus ja helpotus
Viime kuukaudet ovat jo olleet luopumisen aikaa. Työkaverit ja seurakuntalaiset ovat viitanneet ja kommentoiden kysyneet: ”Taitaa olla viimeinen jouluhartautesi?” ja ”Joko on aamukampa hommattu?” tai ”Mitä teet ensimmäiseksi jäädessäsi vapaalle?” Lauseet ovat pysäyttäneet, sisimmässä on sekä haikeutta että helpotusta. Yhtä aikaa.
Katson peruutuspeiliin. Reilut 14 vuotta on navigoitu Lohjan seurakuntalaivaa yhdessä eri luottamushenkilöiden ja työkavereiden kanssa. Yksityiselämän kohdalla huomaan ikääntyneeni. Jokunen vuosi sitten kuorma-auto tuli vauhdilla perään. Sen jälkeen ihmettelin, miten formulakuskit selviävät paljon suuremmista tälleistä. Aprillipäivän liukastuminen toi kipsin kaveriksi kolmeksi kuukaudeksi. Haavat ja murtumat eivät parantuneetkaan samalla vauhdilla kuin aikaisemmin. Tänä aikana olen saattanut haudan lepoon niin isäni kuin aivan äskettäin myös äitini.
Kohta on aikani jättää seurakuntalaivan ruori toiselle. Lukiessasi tätä Lohkaretta, samalla jännitetään seuraajani nimeä. Käsittelen viimeisiä kertoja toimintakertomusta ja monia muita hankkeita. Pidän viimeistä kertaa kiirastorstain ja pääsiäispäivän messua. Ajatuksissa on yhtäältä haikeutta ja toisaalta myös helpotusta. En ole yksin, myös seurakuntamme luottamushenkilöt jättävät omalta osaltaan jäähyväisiä. Ei pelkästään minulle vaan myös omalle tehtävälleen. Ensi syksynä on seurakuntavaalit.
Myös tehtäväni jatkaja tarvitsee Sinua. Seurakuntalaista. Hän tarvitsee vapaaehtoista, luottamushenkilöä ja esirukoilijaa. Voisitko Sinä harkita jotakin näistä?
Näin pääsiäisen lähestyessä katsomme ylösnousemukseen. Katsomme, kuinka rujon ristin kuoleman jälkeen koitti ylösnousemuksen aamu. Siksi haikeuden ja helpotuksen mukana on toivo tulevasta. Siihen tarvitaan meitä kaikkia – Sinua ja minua.
