Tuomio
Otsikon sana herättää paljon ristiriitaisia tunteita. Ainakin kirkollisissa yhteyksissä.
Meillä on tuomiokirkko ja tuomiokapituli. Siinä kohtaa tuomio-sana on kyllä ihan käännösvirhe, latinan sana domus, koti, on käännettykin tuomioksi. Jotenkin niin suomalaista. Piispan kotikirkosta on tullutkin tuomioistuin.
Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on nimeltään tuomiosunnuntai, tänä sunnuntaina vietetään semmoista. Se ei ole käännösvirhe. Sillä viitataan viimeiseen tuomioon, joka tapahtuu aikojen lopussa, kun Kristus tulee takaisin maan päälle.
Palaan niihin ristiriitaisiin tunteisiin. Monille kristinusko, etenkin tämä luterilaisuus näyttäytyy tosi tuomitsevana. Minulle se on ollut ihan muuta, armollista, valoisaa, kannattelevaa. Mutta kyllä tiedän, että on niitä kristittyjä, jotka näkevät oikeudekseen tuomita muita. Olen itsekin saanut osani niistä tuomioista, naispuolinen sateenkaarityötä tekevä pappi kun olen.
Tuomiosunnuntaissa ei ole kuitenkaan kyse siitä, että silloin me kristityt aivan erityisesti saamme tuomita toisiamme. Tuomiosunnuntaina, niin kuin kaikkina muinakin päivinä vain Jumalalla on valta tuomita. Ystävä ja kollega, naispuolinen pappi hänkin, sanoi, että häntä tuomiosunnuntai muistuttaa siitä, että Jumala on oikeudenmukainen. Se on hänelle tärkeää. Totta. Se on tärkeää myös minulle. Ja kyllä nykyisessä polarisaation maailmassa välillä todellakin toivon, että Kristus jo tulisi näyttämään meille kaapinpaikan.
Tuomiosunnuntain evankeliumissa Jeesus kertoo, kuinka Ihmisen poika, Kuningas istuutuu kirkkauden valtaistuimelle ja jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Ja mihin jako perustuu? Se perustuu yhteen ainoaan asiaan: siihen, miten me kohtelemme toisiamme. Se ei riipu siitä, kuinka usein me käymme kirkossa tai miten me tulkitsemme Raamattua. Ei. Tärkeintä on nähdä kaikissa ihmisissä Kristus ja auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua.
Kirjoitus on julkaistu Länsi-Uusimaassa 21.11.2026